"Loading..."

Kapteenin lokikirja

Kun on aika hyvästellä vaimo, niin mitä sen jälkeen?

Kirjoitin pari vuotta sitten kappaleen kuolemasta ajaessani keikalle yhden elämäni rakkaimman ihmisen isovanhemman hautajaisista, eli monttubileistä niin kuin muuan ystäväni kuoleman seremoniaa joskus kuvaili. Esitin hautajaisissa herkän Eino Leinon tekstin, ja jouduin poistumaan kiireesti kunnianosoitukseni jälkeen. Herkistyin teoksen aikana syvästi vaikka olen esittänyt tekstin lukuisia kertoja eri tilaisuuksissa. Tämä herkkyyden tila jäi päälle juostuani suoraan arkulta autoon, ja kaihon ja rauhan tunne kesti pitkään ajaessani toiselle puolelle Suomea.

Kappale ”Kun On Aika Hyvästellä Vaimo” tuli tuolloin tuolla kyseisellä automatkalla. Välillä itkin, välillä nauroin, ja mietin kuinka häviävää ja hiuksenhienoa elossa oleminen on. Nyt kun kappale on aika julkaista, ja olen saanut sen ihanien ystävieni avustuksella saatettua loppuun, niin en tiedä alkuunkaan miten lähtisin aihetta Lokikirjaani purkamaan. Hammasta purren puran kuitenkin, ehkä opin jotain itsekin. See you on the otherside!

 
Kuolema. Aina niin lähellä oleva, mutta kuitenkin niin kaukainen tuttavamme. Pyrimme helposti pitämään sen mahdollisimman etäällä lukuisin eri menetelmin vanhan sanonnan tavoin: ”Pois silmistä, pois mielestä.”
Mutta miksi se menee niin useasti juuri näin, vaikka kuolema on elämän jatkuvuuden kannalta välttämätön prosessi?
Ainut mikä on pysyvää eikä kuole on muutos, ja muutoksen huomaaminen varsinkin itsessään on äärimmäisen hankalaa.
Solutasolla kehomme kuolee koko koko ajan, jotta uutta pääsee syntymään tilalle. Sanotaan, että seitsemän vuoden jälkeen meistä ihmisolennoista ei ole mitään näkyvää tai käsin kosketeltavaa jäljellä siitä mitä meissä oli vielä seitsemän vuotta sitten. Onko tämä siis kuoleman tapa huijata meitä, huijaammeko näin kuolemaa vai viekö jokin aistielimiemme huomion pois mukanamme kulkevasta kanssamatkustajasta, Yamasta?

Kunhan kuolema on mahdollisimman hidas ja ympärillä tapahtuu paljon uutta ja kiinnostavaa, emme huomaa itse kuolemaa kun huomiomme on keskittynyt muualle ja ehdimme tottumaan pitkälliseen hävittämisen prosessiin. Kuolema ei tunnu näin enää niin pahalta. Tämänkö takia pidämme ihmisiä väkisin hengissä sairaalasängyissä, vaikka viimeinen käyttöpäivä on mennyt umpeen jo vuosia sitten, ja kuoleman kanssa kohdakkain oleva potilas kärsii päivästä toiseen?

Kuolema, puhuttaessa ihmisestä ja hänen viimeisestä hengenvedosta, tulee kuitenkin aina kerta laakista laulaen joka solulle niiden viimeisen laulun. Kuoleman jälkeen mikään ei kasva enää takaisin meidän fyysiseen kehoomme, ei nyt eikä seitsemäntenäkään vuonna. Tämä tulee miltei aina yllättäen, oli kuoleman kolkutukseen varautunut tai ei.
Jos tietäisimme tarkan kuolinpäivämme, suunnittelisimme mitä todennäköisimmin elämämme täysin sen mukaan. Ainut mitä kelaisimme olisi se päivä, tuomionpäivä. Ostaisimme kamman ja nyppisimme siitä neuroottisina piikkejä pois, aivan kuin asetta velvollisuuden tunteesta kuuraava nuori poika tekee odottaessaan kotiutumista valtion koulusta, jossa opetellaan tuhoamaan ihmiselämää veronmaksajien kustannuksella.

Kun kerta kuoleman tuottamista, eli tappamista meille valtionlaitoksissa maanpuolustuksen nimissä ympäri maailmaa opetetaan, niin kuolema siis todella on hyvinkin läsnä nyky-yhteiakuntarakenteissamme. Ainoastaan todella sairaalla ja kieroutuneella tavalla siihen nähden, että tunnemme empatiaa ja meidän pitäisi olla kehittynein laji koko maapallolla aivokapasiteettimme puolesta. Miksi kuolemasta sitten on niin vaikea puhua, vaikka tappamista valtion koulussa opetetaan, ja eri jumalienkin nimeen vapautuksen toivossa on kautta aikain hurmoksellisesti joukkomurhattu nykyajan joukkoitsemurhista puhumattakaan?

Suuri syy varmasti on meidän lahjaksi ja kiroukseksikin osoittautuneet suurenmoiset suonikkaat eli aivot, ja niiden mukanaan tuoma muisti ja kykymme tuntea. Moni eliö elää vain hyvin lyhyen elinkaaren, mutta me elämme parhaimmillaan tai pahimmillaan niin järjettömän pitkän elämän, että ehdimme kelaamaan kuolemaa läpi tuhansia kertoja rakkaiden lajitoveriemme menehtyessä mahdollisesti ennen meitä.

Mielestäni suurimpia syitä siihen, että kuolema ei kuulu etikettisääntöjen mukaan ensimmäiseksi puheenaiheeksi tuntemattoman nisäkäskollegan kanssa firman pikkujoulukokkarikinkereissä, on tunne. Ja useimmiten se tunne, joka meitä riipaisee ja viiltää kun meille läheinen ja rakas ihminen kuolee, on suru. Välillä jopa ylitsepääsemätön ja lisää kuolemaa aiheuttava suru.

Moni on varmasti kuullut tarinoita rakastavaisista, joista toinen on kuollut ensin, ja toinen pian tämän jälkeen johtuen pääosin pelkästä surusta ja sen teettämästä taakasta ja yleiseen terveyteen vaikuttavista sivuvaikutuksista, jotka pahimmillaan tappaa ihmisen ja vielä hyvinkin nopeasti. Suru myös sokaisee usein silmämme näkemästä kuolemaa uuden alun luojana.

Toinen ratkaiseva tunne kuolemaa käsiteltäessä on pelko. Suonikkaat suuret saksanpähkinät päämme sisällä pystyvät oppimaan helposti uutta ja tällä tavalla kulkemaan pelkojenkin yli, mutta kuolemaa ei moni pääse harjoittelemaan, ja näin ollen suurimmalle osalle meistä ihmeisistä se pysyy loppuun asti tuntemattomana ja pelottavana. Tosin jotkut meistä ihmisolennoista pääsee maistamaan kuolemaa aivan tappituntumalta, ja usein heille kuolema ei ”läheltä piti” kokemuksen jälkeen ole enää pelottava. Usein kuolemaa lähellä käyneet ihmiset löytävät rajakokemuksensa jälkeen elämäänsä ennenäkemättömän rauhan, mutta entäs me joille harjoitusottelua ei ole vielä suotu?

Hätä ei ole tämän näköinen! Pelkoon ja suruun on kehitelty aikojen saatossa jos jonkunmoista stooria ja värssyä, jotka sisältävät mitä eriskummallisempia juonenkäänteitä ja arkkityyppejä. Kuka on vastassa missäkin, ja kuka polttaa ikuisella liekillä berberin jollei eläessään tee juuri niin kuin tietyissä ohjeistuksissa kulloinkin käsketään. On ihmistä, eläintä, keijua, mörköä, siipiveikkoa, tanssivia henkiolentoja ja jos jonkin sortin häntäheikkejä riippuen täysin kulttuurieista ja kuppikunnista, ja kuka on unissaan tai näyissään hähnyt kenetkin.

Me ihmiset rakastamme tarinoita ja fiktiota, joten päivittäinen hiljainen seuralaisemme Haades on helpompi ottaa vastaan fiktiivisissä tunnelmissa, lorujen, tarujen ja seremonioiden kautta. Näin kuolema itsessään on lohdullisempaa. Ja seremonioissa kukoistaa myös kaunis kunnioitus toista olentoa kohtaan. Uskon, että tämä helpottaa kuolemisen arkea ja antaa uskoa parempaan, seuraavaan jakoon ja rikkaampaan satoon.

Kuolemaan ja elämään liittyy myös paljon eri filosofioita joiden kautta meille abstrakteja ja käytännöllisiäkin asioita on helpompi oppia ymmärtämaan, tuntemaan ja käsittelemään. Fiktio, mielikuvitus ja tarinat ovat filosofioissakin oleellisessa osassa kun meille ihmisille hankalia asioita yritetään lähteä ratkomaan.

Pitänee myös muistaa, että ilman kuolemaa, ilman universumin kosmisen näytelmän yhtä osaa, ilman luonnollista poistumista ja hajoamisprisessia ei uudella olisi mahdollisuutta syntyä. Kuolema antaa tilaa uudelle elämälle, ja kuoleman tuottama hajoamistuote toimii usein käymisaineena jollekin elävälle. Tuhoamisen lisäksi kuolema luo samanaikaisesti uutta elämää; Pitää jo valmiiksi elävät elossa, heidän sydämensä sykkimässä ja fotosynteesin käynnissä luomalla uutta kasvumaata kaikille meille aurinkoa kohti kurottaville eliöille.

Kuolema on siis mielestäni äärimmäisen surullinen, pelottava, kaunis ja eritoten luonnollinen asia. Kuoleman tehtävänä on myös muistuttaa meitä ihmisiä koko ajan meneillään olevan hetken tärkeydestä. Voin olla tunnin päästä kuolon oma, mutta sitä ennen minulla on vielä tämä hetki. Mitä teen?
Murehdinko, että kuolenko tunnin kuluttua, vai elänkö tämän meneillään olevan 60 minuuttisen siten kuin se olisi viimeinen tuntini tässä muodossa tällä maapallolla?
Kuinka ihana onkaan hengittää, olla elossa, tuntea sydämen syke, nähdä muidenkin olevan elossa ja hengittävän juuri nyt, tällä hetkellä.

Meidän kuolevaisten keskuudessa kehomme kuoleman määrittää usein henki. Puhummekin usein hengen lähdöstä ja viimeisestä hengenvedosta kun muotoilemme kuolemaa eri sanamuodoin. Näissä sanonnoissa lepää mielestäni suuri totuus. Kun synnymme, ensimmäinen asia jonka kohtaamme on sisäänhengitys. Kun taas on aika poistua ja hyvästellä vaimo, viimeinen asia jonka teemme on uloshengitys. Ihminen voi elää ilman ruokaa hyvinkin pitkään, ilman vettä joitain päiviä, mutta ilman henkeä ei montaakaan minuuttia. Tämän takia pyrin parhaani mukaan kunnioittamaan Ilman Henkeä, eli happea ja kaiken maailman kosmista pölyä jota sisuskaluihini saan kunnian nauttia. Hengityksen tärkeyttä elämälle ja kuolemalle ei voi liiaksi korostaa. Suuria sisäänhengityksiä ja pitkiä uloshengityksiä; Niissä on elämä…ja kuolema.

Niin usein kuulee jaariteltavan siitä, että ”mihin aika onkaan kadonnut”. ”Tuntuu kuin olisin vielä eilen ollut koulun penkillä”, sanoo 90-vuotias viimeisiä päiviään viettävä ihminen.
Eihän aika mihinkään katoa. Aika pysyy taustallamme aivan samanlaisena koko elämämme ajan. Ainut mitä tapahtuu on, että me kadotamme itsemme aikaan. Aika on aina sama, mutta se miten siihen tarttuu hetki hetkeltä määrittää sen miten tuntee ajan kuluneen.

Jos täyttää elämänsä, päivänsä, aikansa asioilla jotka pitää mielen vilkkaana ja meneillään olevan hetken kaukana, elämä vilahtaa 100% varmuudella silmiemme edestä samalla vauhdilla kuin legendaarinen Ayrton Senna ajoi ennen kuin kohtasi ajonsa aikana Osiriksen. Jos pyrkii kokemaan kaiken 100% mihin ryhtyy ja olemaan läsnä siinä mitä tekee, kuolema ei todennäköisesti pääse yllättämään niin helposti, jollei kyse ole onnettomuudesta. Tämän logiikan mukaan ihminen olisi siis läsnä kuollessaankin. Siihen monet idän filosofiatkin pyrkivät; Valmistautumaan kuolinhetkeen, jotta olisi läsnä silloin kun henki meistä lähtee, tai kun antaa hengen lähteä.

Miksi pysähtyä aina vain silloin kuin kuolema satuttaa? Miksei pysähtyä jo ennen kipua? Helpottaisiko pysähtyminen arkisen ihmeen eli kuoleman kohtaamista? En tiedä. Nämä selvinnee ainoastaan kokemalla ja kokeilemalla.

Sanskritin kielessä ”chita” tarkoittaa erityistä puusta tehtyä alustaa, jossa kuolleen ihmisen ruumiis poltetaan. Sana ”chinta” tarkoittaa saavuttamattomien, surullisten ja menetettyjen asioiden miettimistä ja murehtimista. Kuultuna ja lausuttuna sanat kuulostavat miltei aivan samalta ja ainut mikä ne erottaa kieliopillisesti toisistaan on yksi konsonantti. Elämässä ja kuolemassa sanojen ero on kuitenkin merkityksellisempi;
Sanotaan, että chita polttaa kuolleet ruumiit, mutta chinta polttaa ruumiit jotka ovat elossa. Huolemme ja murheemme polttavat meidät sisältä, ja lopulta jäljelle jäänyt palamistuote on sama, tuhka. Jotkut ovat tuhkana maassa, meressä tai ilmassa. Toiset ovat tuhkana sisältään. Miten siis ehkäistä elävänä palaminen, omassa ruumiissa tuhkaantuminen?

No ainakin on olemassa asioita joista ilmeisesti kannattaa pitää huolta. Luin taannoin tutkimuksen, jossa oli haastateltu kuolemaisillaan olevia ihmisiä siitä mitä he tekisivät toisin jos saisivat vielä valita. Yleisimmät vastaukset liittyivät ystäviin, perheeseen, haaveisiin ja siihen, miten näistä elämän tärkeimmistä ihmissuhteista ja perhosina vatsassa ja sydämessä tuntuvista asioista olisi pitänyt pitää parempaa huolta.

”Olisinpa elänyt niin kuin itse halusin, en niin kuin muut odottivat.”

 

”Olisinpa uskaltanut ilmaista tunteitani.”

 

”Olisinpa tehnyt vähemmän töitä.”

 

”Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviin.”

 

”Jos saisin palata takaisin menneeseen, kokeilisin toteuttaa haaveitani jotka suurin osa jäi kokematta.”

 

”Olisinpa antanut itseni olla onnellisempi.”

 

”Olen surullinen, koska käytin suurimman osan ajastani murehtimiseen.”

 

”Jos saisin vielä valita, olisin elänyt terveellisemmin.”

 

Muistutan itseäni tämän tekstin myötä ottamaan yhteyttä ystäviini, näkemään perhettäni, nauramaan niin että maksanikin hymyilee, rakastamaan ja kuuntelemaan enemmän! Ja eritoten:
Hengittämään niin, kuin tämä olisi viimeinen hengenvetoni. Sisään, ulos, sisään…

 

Rakkaudella,

Kapteeni Puttonen

 

Säähavainnot: ei painostava